SOCIAL MEDIA

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Isovanhemmat lähellä ja kaukana

Viime viikkoina olen itsekin jonkin verran seurannut Suomessa käytävää isovanhemmuuskeskustelua sekä muiden blogistien kommentteja siihen (täällä ja täällä) monen muun tavoin hieman hämmentyneenä. Itse näen perheiden kipuilun osana isompaa yhteiskunnallista muutosta, joka alkoi 50- ja 60-luvuilla, kun monet nuoret muuttivat työn ja opintojen perässä kaupunkeihin

Myöhemmin näille uuskaupunkilaisille syntyi lapsia, joiden isovanhemmat eivät enää olletkaan naapurissa tai saman katon alla, vaan vähän kauempana maalla. Vaikka suurin osa naperoista varmasti lähetettiin kesäksi maalle sukulaisten luo, arkinen kanssakäyminen oman suvun kanssa oli harvinaisempaa. Nämä lapset saivat lapsia ja pärjäsivät vielä joten kuten. Yhteiskunta muodosti tukiverkkojaan; päivähoitoa ja kodinhoitajia, joita kyllä sitten myöhemmin karsittiin, kun heidän lapsensa saivat lapsia. Itse muistan kodinhoitajan hoitaneen taloutta ja ruokkineen meidät lapset äitini ollessa kipeä. Minulla ei olisi tuota mahdollisuutta käsittääkseni enää olisi, jos Suomessa asuisin. 

Perheet kyllä ovat nykyisin paljon pienempiä, ja niinpä minunkin äidilläni on yksi lapsenlapsi, siinä missä hänen äidillään oli lähemmäs 20. Minun isoäitini ei olisikaan voinut olla kaikille lapsenlapsilleen koko ajan saatavilla, minun äitini puolestaan voi. Monet äitini sukupolvesta ovat kuitenkin itse aikoinaan uupuneet arkiavun puutteessa, ja siitä syystä avun tarjoaminen omille lapsille voi olla vaikeaa. Ei sen takia, ettei sitä haluaisi tarjota, vaan sen takia, että on itse aikoinaan kärsinyt samassa tilanteessa, ja nämä katkerat tunteet nousevat taas pinnalle.

Olen itse ollut siinä mielessä onnekas, että äitini on esittänyt avoimen avuntarjouksen ja tarpeen tullen voin siis pyytää hänet avuksi, vaikka emme samassa maassa asukaan ja vaikka hän ei itse ole saanut samoissa määrin apuja omalta äidiltään. Siksi osaan tätä erityisesti arvostaa. Tämän enempää en kuitenkaan halua suomalaisten isovanhemmuutta kaivella. Toivon vain, että tuoreet isät ja äidit saavat apua ja isovanhemmat lapsenlapsia elämäänsä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa saksalaisista isovanhemmista.

Saksalaiset isovanhemmat

Saksassa isovanhemmat ovat tärkeä osa yhteiskunnan rakenteita ja lasten kasvatusta. Isovanhempien oletetaan olevan aktiivisesti mukana perheen arjessa ja ottavan osansa lapsen kasvatuksessa. Ehkäpä juuri aktiivisten isovanhempien takia ei ole ollut huutavaa tarvetta järjestää kattavaa päivähoitosysteemiä ennen kuin se tuli lakisääteiseksi muutama vuosi sitten. Isovanhempien aktiivinen rooli näkyy muuten kaikkialla julkisissa tiloissa, joissa nämä Omat kyselevät vauvoista ja huomauttelevat lasten huonosta käytöksestä ihan surutta. Toki joka perheessä on omat tavat, välimatkat ja käytänteet, mutta noin keskimäärin saksalaiset Omat ja Opat ottavat varsin aktiivisen roolin lastenlasten elämässä.

Näkyvät yhteiskuntarakenteet ja niiden muutokset saksalaisissakin perheissä. Saksassa on käsittääkseni Suomea suurempi keskiluokka, jonka naisten tehtävä on perinteisesti ollut keskiluokan ihanteiden mukaan kotirouvuus, nykyisin ehkä ennemminkin osa-aikainen työskentely. Keskiluokan kehitystä on tukeneet Välimeren alueelta saapuvat vierastyöläiset, mutta onhan Suomeenkin viime vuosina alkanut virrata vierastyöläisiä etelästä, joten kanta-asukkaat voivat lähteä luokkaretkelle. Tällä hetkellä on isovanhemmuusvuorossa yksi viimeisimpiä kotirouvasukupolvia. Nähtäväksi jää millainen muutos isovanhemmuudessa tapahtuu vielä meidän aikanamme.

Mieheni isovanhemmat ovat myös olleet varsin aktiivisesti perheen arjessa mukana ja aina tarvittaessa apuna. Hän on muun muassa käynyt uimassa ja oppinut šakin salat ukeiltansa. Mummeiltansa hän on aina saanut herpaamatonta huomiota ja herkkuja. Yökyläily on alkanut lelukauppavisiitillä ja kesälomareissulle on luonnollisestkin otettu yksi setti isovanhempia mukaan. Kesälomalta palatessa toiset ovat täyttäneet jääkaapin, pesseet pyykkikorin tyhjäksi ja hoitaneet puutarhaa loman ajan. Myöhemmin on vuorostaan autettu isovanhempia ja toki jatkettu heidän luonaan vierailua. Onhan tämä ollut minulle suomalaiselle vaikea ymmärtää, kun on aina tottunut hoitamaan asiansa ilman avunpyyntöjä, mutta olen yrittänyt sopeutua parhaani mukaan ja mielestäni olen onnistunut ihan hyvin!

Me olemme osa tätä ketjua, ja tällä hetkellä on meidän vuoro olla autettavina. Kun vielä asuimme Saksassa, tehtiin meille selväksi, että ainakin joka toinen viikko olisi suotavaa järjestää napero isovanhemmille yökylään, ja että tarvittaessa he ovat kahden tunnin sisällä apunamme. (Ajomatka kesti 90 minuuttia.) Kun lapsi tuodaan yökyläilyltä takaisin tai haemme hänet, on hänen reppunsa täynnä puhtaita vaatteita. Taitaa isoäidillä olla jonkinlainen taikasauva...

Meillä on tarpeemme, mutta on isovanhemmillakin tarpeensa. He haluavat olla läsnä lapsen elämässä, opettaa hänelle uusia taitoja ja totta kai antaa ja saada pyyteetöntä rakkautta. He ovat osa sukupolvien ketjua, jossa palveluksia ja rakkautta sekä annetaan että saadaan. Kun meille tuli ajankohtaiseksi pohtia muuttoa kolmanteen maahan, tiesimme heti, että yksi vahvimmista muuton negatiivisista puolista olisi isovanhemmattomuus. Ei ainoastaan siksi, että emme pääsisi koskaan miehen kanssa enää kahdestaan mihinkään, vaan myös siksi, että tiesimme lapsemme olevan heille erityisen tärkeä ja totta kai he ovat lapselle erityisen tärkeitä. Siksipä meille oli tärkeää, että meillä on yksi ylimääräinen huone ja teimme ennen muuttoa selväksi, että se on kaikkien isovanhempien käytettävissä. 

Tämäkin auringonlasku olisi jäänyt näkemättä,
jos ei olisi isovanhempia lapsenvahtireservissä.

4 kommenttia :

  1. Kirjoitatpa osuvasti saksalaisista isovanhemmista. Meidän Ommi ja Opa on myös just noin ihanat, ja onneksi heidän kanssaan myös itselläni osuu kemiat kohdalleen. Lämmöllä ajattelen ja arvostan heidän panostaan meidän tukiverkkonamme, sekä heidän rakkauttaan lapsiamme kohtaan :)

    Tuosta kotiäityidestä kuitenkin: täällä "uusissa osavaltioissa" eli entisen Itä-Saksan puolellahan myös meidän sukupolvemme ja osin sitä edeltäväkin on viettänyt lapsuutensa hyvinkin kattavasti tarhassa, kun molemmat vanhemmat olivat varsin tasa-arvoisesti työelämässä. Ehkäpä tästä kummuten esim täällä Berliinissä oli kohtuullisen kattava tarhaverkosto jo ennen tuota lainmuutosta, eikä täällä kummeksuttu yksivuotiaiden menoa tarhaan. Joissakin tarhoissa on paikkoja jopa 4-kuukautisille vauvoille.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Mä voin vain kiittää miehen vanhempia alkuvaiheen kärsivällisyydestä. Kun ekaa kertaa tulin visiitille, en osannut kuin danke sanoa. Mahtoivat järkyttyä :)

    Meinasin ensin ottaa myös tuon itä-länsi-politiikan näkökulman mukaan, koska se nykypäivänä näkyy vielä niin selvästi naisten töissäkäynnissä ja kokopäiväpäiväkotien määrässä, mutta sitten tekstistä olisi tullut niin pitkä ja poliittinen, ettei kukaan olisi jaksanut lukea :) Aikaisemmassa päivähoitotekstissä sen jo mainitsinkin, muistaakseni joulukuussa. Mulla ei myöskään ole mitään kokemusta entisen Itä-Saksan alueen isovanhemmista, siis siitä, että miten tuo muutaman vuosikymmenen työssäkäyntipolitikointi vaikutti isovanhemmuuteen. Sä osaisit ehkä valaista sitä vähän paremmin..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä opetusasioissa on kyllä tosi vaikeaa kirjoittaa koko maan kattavalla tasolla kun joka osavaltiossa on joka tapauksessa omat systeemit :) Kiitos vinkistä vanhempaan tekstiisi, siinäkin oli hyvää asiaa. Etenkin tuota tarhaan laittamisen syyllistämättömyyttä mietinkin yhtenä päivänä kun saimme taas kerran Elternbrief-kirjeen eli erään järjestön (www.ane.de) parin A4-sivun mittaisen läpyskän lapsen kehityksestä - ne lähetetään ajastetusti silloin kun oma jälkikasvu täyttää vaikkapa 4v, kuten meillä. Joka tapauksessa siinä puhuttiin sisaruksen tulosta ja todettiin että "tottakai lapsi saa onneksi jatkaa tutussa tarhassaan tuttujen rutiiniensa parissa, mutta kyllähän sisaruksen syntymä silti sekoittaa pakkaa" tms. Hymyilytti verratessa suomalaiseen keskusteluun asian tiimoilta.

      Hmm, ei ole tullut kyllä pahemmin haastateltua paikallisia ystäviä heidän isovanhemmuus-suhteistaan :) Sen verran tiedän että esimerkiksi puolisoni vanhemmat muuttivat Brandenburgista Saksin osavaltioon monen sadan kilometrin päähän työn perässä (/komennuksena?) ja etenkin paremman asunnon perässä. Brandenburgiin jääneet puolisoni isovanhemmat olivat siis aika kaukana ollakseen "lähi-isovanhempia", koko päivän matkan päässä. Varmaan isovanhemmat olivat siihen aikaan myös vielä itsekin töissä. Etenkin työssäkäyneitä isovanhempia kuvittelisin löytyneen monista perheistä; löytämäni tilaston mukaan ensisynnyttäjien keski-ikä oli Itä-Saksassa 22-23 vuotta ajanjaksona 1965-1989 (vrt n. 25 vuotta Länsi-Saksassa, missä kuitenkin vain aviolliset lapset huomioitiin). Mutta tarhasysteemihän oli idässä tosiaan silloin hyvin kattava.

      Haha "Danke" :) Muistan ikuisesti kun n. kolmannella tapaamiskerralla vahingossa sinuttelin tulevaa appeani teitittelyn sijaan. Asia kyllä sovittiin saman vierailun aikana ja sain sinuttelu-luvan, mutta voi nolous :D

      Poista
  3. En muuten edes ajatellut lastenhankintaikää. Sehän on (aika stereotyyppisesti kylläkin) uusissa osavaltioissa matalampi, ja totta kai isovanhemmatkin ovat sitten nuorempia ja luultavammin vielä työelämässä. Meidän ystäväpiirissä ei taida olla kovin montaa, joka alle kolmekymppisenä olisi perhettä hankkinut, ja kun tämä on jo toinen tämänmoinen sukupolvi, on isovanhemmat järjestäen jo eläkkeellä. Siksi mun ei puolestaan ole tarvinnut miettiä, mitä tapahtuisi, jos olisivat vielä töissä :)

    VastaaPoista