Toiveeni oli, että englanniksi opitut uhmailut olisivat jääneet pois päiväjärjestyksestä englannin myötä ja että muuton jälkeen huushollissamme ei olisi enää uhmakkuudet raikuneet. Turha toive kuten arvata saattaa. Meillä kiukutellaan nykyisin useammalla kielellä suht sujuvasti ihan ilman vertaismallia ja -oppimista – mutta kyllähän sitä kaksivuotiaana kuuluukin kiukutella. Jaksaa sitten myöhemmässä elämässä niellä osan kiukuistaan.
Päädymme naperon päivittäin tulikivenkatkuisiin joo–ei-väittelyihin. Olen ottanut nämä taistot viime kuukausina kunnia-asiakseni, koska haluan opettaa lapseni elämään tunteidensa kanssa. Ainut toimiva tapa taitaa olla käydä tunteita läpi turvallisessa ympäristössä, turvallisen tyypin kanssa niin kuin ne esille tulevat. En nauti taisteluistamme, mutta ymmärrän, että ne valmentavat lasta elämää varten. Toki sitä muitakin tunteita käsitellään, mutta nyt aiheena on uhma.
Kieli-ihmisenä aloin huomata väittelyissämme omituisia toistuvia kuvioita. Kun sanon ei, napero huutaa takaisin ooooon, vaikka se ei ihan suoraan vastaukseksi sopisikaan. Esimerkiksi ei katsota enää videoita saa saman vastauksen kuin meillä ei ole enää lisää jukurttia, vastauksen joka raikaa: ooooooon. Usein vastaus on kieliopillisesti kohdillaan, mutta usein myös huomaan hänen oikeastaan tarkoittavan joo.
Lapsen valinnassa ein vastakohdaksi on yllättävän paljon järkeä, kun alkaa vähän raapia kieltä pintaa syvemmälle. Onhan ei-olemisen vastakohta oleminen, ja tätä hän varmasti hakee. Suomen eihän on kieliopillisesti sekä verbi että partikkeli lausekontekstista ja taivutuspäätteistä riippuen. Se siis taipuu, kuten verbi: en ole, et ole, ei ole, jonka vastakohta on olen, olet, on, tai on kokonaan taipumaton partikkeli. Kun se on partikkeli, on sen vastakohta taipumaton joo. Tästä saadaan siis kasattua kaksi vastakohtaparia on–ei (ole) ja joo–ei.
Miksi ihmeessä napero sitten käyttää ei–joo-partikkeliparin sijaan on–ei-verbiparia?
Uhmaikäinen ei partikkeleista vielä tiedä, koska ne ovat funktiosanoja, jotka opitaan vasta myöhemmin. Funktiosanojen pari on sisältösanat, jotka viittaavat asioihin kielen ulkopuolella, eli elävässä elämässä. Funktiosanat (esim. että, mutta, oikeastaan) tuovat esille kieliopillisia suhteita ja sen sellaista eivätkä ne viittaa suoranaa konkreettiin tosielämän asiaan, kuten parinsa sisältösanat, kuten hyppiä, punainen ja nalle.
Hankalaa? Ei niin hankalaa, etteikö kaksivuotias olisi siitä jo osan oppinut.
Lähetä kommentti