SOCIAL MEDIA

tiistai 1. toukokuuta 2018

Kotiutumisen erävoitto

Maanantai oli varsin jännittävä päivä. Napero oli kutsuttu ensimmäistä kertaa kyläilemään ihan ilman meitä. Mukaan olisi toki saanut mennä, jos olisimme niin halunneet. Päiväkotikaverin äiti lupasi lisäksi noukkia molemmat kotimatkalla mukaansa, joten meitä ei tarvittu edes kyydittäjiksi. Kotiinhakuaika jätettiin auki, mutta oletin, että kyläluudan saa hakea takaisin viiden ja kuuden välillä.

Edeltävänä iltana napero oli vielä hurjan innoissaan tulevasta kyläreissusta. Että ihan kaverin äiti ottaisi kyytiin! Oli sovittu, että aamulla heitetään isän kanssa päiväkodin portilla yläfemmat ja iltapäivällä nähdään vasta, kun haemme hänet kyläreissulta kotiin.

Aamiaisella kuitenkin jännitti. Oli hellyyttävää mutta samalla sydäntäsärkevää seurata pienen miehen jännittämistä. Muistaako kaverin äiti ottaa minutkin mukaan? Juu, tottakai. Tietääkö tarhan tädit, että en jää välipalalle? Kyllä, tietävät, kerrotaan heti aamusta. Mutta kaverin äiti tulee aina, kun olemme ulkona, jos hän ei löydä minua? Löytää, varmasti löytää. Mitä jos ei löydä? Hän etsii sinut.



Mieli poukkoili pitkään sinne tänne. Välillä ei haluttu mennä ilman vanhempia, välillä oli pakko päästä kylään ilman vanhempia. Ilmassa säteili vuorotellen jännitystä ja ison pojan ylpeyttä. En kyllä tiedä kumpaa jännitti lopulta enemmän, minua vai lasta. Loppujen lopuksi kaikki meni paremmin kuin hyvin, ja kuudelta kotiutui onnellisen ylivirittynyt kyläluuta.

Nyt niitä viime vuoden lopulla kuulutettuja tukiverkkoja siis alkaa olla. Tämä ei kyllä ole yksin minun ponnistelujeni tulos, vaan muksu on ihan itse löytänyt itselleen päiväkodista ensimmäisen ihan oman kaverin. Ensi maanantaina on sitten minun vuoro noukkia molemmat lapset kyytiin kotimatkalla.




Lähetä kommentti